25.6 Helsinki-Vantaalla

Ennen tälle isolle retkelle lähtöä isäni kirjoitti muistikirjaani viestin. Siinä hän kertoi, että matkaamme ajatellessa mieleen tuli pienenä laulamani lastenlaulu, jossa ainakin laulettiin "matka tuntemattomaan". Ja hän lisäsi, että matka ei ole menossa tuntemattomaan vaan varjeluksessa saa lähteä. Laulelin itse laulua pariin otteeseen mm. Uuden-Seelannin sademetsissä vaellusreitillä. Joka sana laulusta sopi meidänkin retkeemme. Hienoa!

Reissulaulu

On aika kirjat sulkea ja käydä matkaamaan.
Rohkeasti kulkea me voimme tulevaan.
Kun Jeesus meitä johdattaa, käy kaikki parhain päin
ja siksi voimme hyvästellä laulamalla näin:

Reissu alkaa saa, avoinna on maa,
jännittävä seikkailu nyt meitä odottaa.
Käymme matkaamaan tuntemattomaan,
matkaeväät eivät kesken lopu milloinkaan.

On elämässä paljon, mikä kummastuttaa voi.
Niin ihmeellisen maailman, kun Luoja meille loi.
On meidän matkakumppanimme Sana Jumalan.
Se näyttää meille parhaan tien ja suunnan oikean.

Reissu alkaa saa...

Kiitos teille jotka muistitte ja odotitte meitä kotona.
Kiitos Isälle,
Anu

Päätös

Ei tätä blogia varmaan enää kukaan käy lukemassa, mutta koska olen niin tunnollinen ihminen, kirjoitan silti vikan tekstin omalta osaltani, koska sellainen tuli luvattua ja muutenkin kuuluu tehdä.

Mitäs sitä sanoisi? Elämäni hienoin melkein vuosi. Täydellinen; lukemattomat haaveet toteutuivat. Anun kanssa jaettiin tähtitaivaallinen pieniä ja suuria elämyksiä, joita ei hevillä unohda. Varsinkaan, kun muistuttavaa materiaalia on sellaiset kolmisentuhatta kuvaa ja uskollisesti kirjoitettu matkapäiväkirja. Nyt tätä kirjoittaessani mieli täyttyy niin suurella kiitollisuudella ja liikutuksella matkasta, että vaikea löytää sanoja sitä kuvaamaan.

Täytyy siis tehdä niin, että kun tapaan teitä, kerron mielelläni enemmän ajatelmia, jos vain te sellaisia haluatte kuunnella. Tähän tuntuu, etten saa enää enempää muotoiltua. Paitsi sitaatin, jonka bongasin valmiiksi viimeiseen blogitekstiin laitettavaksi Uudessa-Seelannissa sijaitsevan hostellin seinältä. Nyt otan sen kyllä copy-pastella Annan matkablogista, sillä hän oli bongaamassa sitä samaan aikaan... "Don't cry because it's over, smile because it happend." -Dr Seuss-

Kiitos Isä, Anu ja te.

-Elina

P.s Tämä oli sitten varmuudella vain minun päätökseni. Katsotaan kirjaileeko siskoni tänne oman juttunsa.

Kotimatkalla Islannissa

Islanti on karu maa. Ainoastaan 1,4% pinta-alasta on metsää. Matkan aikana olen huomannut, että minua viehättää eniten karu ja puuton maasto, joten maisemat sopivat minulle mainiosti. Otimme kahden Islannissa vietetyn päivän aikana niin paljon maasta irti kuin ehdimme. Vielä ei ollut kiire kotiin.

Saavuimme maailman suurimmalle laavasta muodostuneelle saarelle varhain keskiviikkoaamuna viime viikolla. Aamulla metsästimme aamupalaa, tai lähinnä kahvia. Kyselimme kahdelta kahvilanpitäjätytöltä vinkkejä päivään, ja lähdimme liikkeelle kartan kanssa. Lisäksi siskoni oli ollut Reykjavikissa paria viikkoa aiemmin, joten hänen suositustensa mukaan meillä oli alunperinkin aika selvät sävelet tuleville päiville.

Reykjavik on kotoisa pieni kaupunki. Korttelit ovat matalia; talot värikkäitä, vanhoja, mutta hyvin pidettyjä. Siellä arvostetaan vanhaa rakennuskulttuuria korkealle. Pääkatu on kapea ja sitä reunustaa pienet uniikit putiikit ja kahvilat. Ensimmäisen päivän kävelimme pitkin poikin pääkaupunkia, laidalta toiselle ja takaisin. Kävimme vahanukke asetelmista koostuvassa Saaga-museossa oppimassa Islannin asuttamisesta, suuressa katetraalissa, ostamassa villapaitoja käsityöseuran liikkeestä, geothermaalisesti lämmitetyssä maauimalassa uimassa, pienessä vinttielokuvateatterissa katsomassa luontodokumenttia tulivuoren purkauksista ja saaren synnystä. Päivällistä söimme maailmankuulussa kalaravintolassa. Tai ainakin Etelä-Koreankuulussa. Tutustuimme ruokasalissa kahteen etelä-korealaiseen tietokonealan asiantuntijaan, jotka olivat kaupungissa työmatkalla. Heillä oli hieman kiire päivälliskokoukseen, mutta koska olivat kuulleet ravintolasta kotimaassaan niin paljon kehuja, he halusivat tulla kokeilemaan sen antimia. Ravintolan bravuuri on noin 7 euroa maksava hummerikeitto, jota mekin sitten tilasimme. Ja kyllähän se maistui. Etelä-korealaiset pöytäkaverimme olivat lisäksi tilanneet valaanlihaa, jota mekin sitten kekeilimme. Se saattoi olla kaikkienaikojen parasta lihaa, vaikkakaan en halua sitä sen enempää mainostaa...

Toisena ja viimeisenä pikavisiittimme päivänä totetutui vielä yksi unelmistamme. Hevosvaellus. Kävimme aamupäivällä parin tunnin kierroksella maaseudulla Reikjavikin ulkopuolella Islannin hevosten kyydissä. Kyyti oli hyvin tasaista ja hevoset erittäin aloittelijaystävällisiä. Pääsimme kokeilemaan ravia sekä tölttiä, askellajia, jonka hevoset kaikkialla muualla maailmassa ovat unohtaneet. Hieno kokemus, ja sitä mukavampaa oli mitä lujempaa mentiin.

Iltapäivällä kiersimme bussilla katsomassa Islannin tavaramerkkejä: mannerlaattojen kohtaamispaikkaa, geysirejä ja valtavaa vesiputousta. Maisemat onnistuivat jälleen vaikuttamaan. Ilma oli hyvin kylmä ja sateinen, mutta saimmepahan kosketusta maan omalaatuiseen ilmastoon. Maassa ei lämpötila nouse yli 20 asteeseen kesälläkään muuten kuin poikkeustapauksessa. Toisaalta talvella keskilämpötilat pysyttelevät muutamassa plus-asteessa. Puuttomuuden takia tuuli on yleensä aina kova. Tätä kompensoimassa on lukemattomia kuumia lähteitä ja tulivuorenpurkauksia :)

Hieno maa. Kannattaa mennä. Siellä kaivattaisiin lisää suomalaisedustusta turistipopulaatioon. Tällä hetkellä turistit tulevat pääasiassa pohjoismaista Suomea lukuunottamatta ja Yhdysvalloista.

-Elina

P.S  Nyt olemme jo muutaman päivän ajan nauttineet loppukeväästä Suomessa. Todennäköisesti saamme tässä lähiaikoina kirjoitettua vielä pientä yhteenvetoa tms. matkasta.

Iso omena

New York, taalla ollaan. Oikeastaan takana on jo melkein viikko ja edessa enaa yksi paiva. Olemme kiertaneet kaupunkia New Yorkissa vastaolleen ystavamme antaman nahtavyyslistan mukaan. Joka paiva olemme ruksittaneet listalta 2-6 eri kohdetta. Olemme nahneet vapaudenpatsaan, kayneet Metropolitan ja Modernin taiteen museoissa, Empire state- rakennuksen huipulla valomerta ihailemassa, Broadway- musikaalissa, Brooklyn sillalla, shoppailemassa merkkituotteiden out leteissa, Trump-tornissa, Central Parkissa ihmisia katselemassa, 9/11 muistomerkilla; ristiin rastiin kaupunkia. Tassa maratonissa evaana on ollut amerikkalaiseen tyyliin mm. pirtelot, smoothiet, hampurilaiset, pizzat, bagelit ja juustokakku. Enaa tasta meidan itse kehittelemasta culinaristilistasta puuttuu hotdogit, mustikkapiirakka ja omenapiirakka. Anu voisi hyvin muuttaa tanne asumaan; mina ehka vain viettaa Anun luona pitkia lomia.

-Elina

Yhteenveto Perusta

Liman lentokentalla, odotellaan yollista lentoa ja tehdaan tilinpaatosta "meidan Perusta".

Maa

Hieno maa. Todella monipuolinen luonto. Ystavalliset ihmiset, joilla on toisilleen ja meillekin aikaa. Tutuimmaksi paikallisista tuli ylmaiden asukkaat, viljelijat vuoristosta. Vastaanotollakin esille tuli, miten suloisen ujoja ja herkkia ihmisia he ovat. Kuulemma vahan erilaista kuin Limassa. Inkojen (eli kuninkaiden) historiasta ollaan ylpeita.

Cusco ja Plaza de Armas, turismin keskus. Machu Picchulle parin tunnin ajomatka.

Ruoka

Riisia ja ranskalaisia perunaisella lihakastikkeella. Hittituote marsut jai talla kertaa maistamatta. Laamaa voimme suositella.

Sairaala

Hyvaa valmistautumista kotosuomeen palaamiseen ja kesatoita ajatellen. Paivassa naki enemman uskomattomia potilastapauksia kuin kuukauden aikana Suomessa. Taitavia laakareita, joilta oppi myos kulttuurin huomioivaa potilaiden kohtaamista. Helpoimmat olosuhteet olla ja asua matkamme aikana: moderni lansimainen tyyli sairaalan porttien sisapuolella.

Espanjan kieli

Tavoite saavutettiin: alkeet on opittu seka kokeiltu ja kaytannossa. Ymmarrettava kommunikaatio onnistuu - parhaiten kuitenkin laaketieteelliset termit. "Me duele fuerte!" (Mua sattuu kovasti!) Paljon kaytettiin myos virketta "Espera un momento, por favor." (Odota hetki, kiitos.) Gynekologin vastaanotolla tutuksi tuli "Vamos a examinarla" (Nyt tutkitaan).

Kannattiko?

Yep. Ainutlaatuinen kokemus ja taas kerran jotain, mita emme koskaan ennen ole kokeneet tai nahneet. Haikein mielin jatetaan tama vuoristoinen maa.

Team A & E

Ex tempore Titicaca

Perjantaiaamuna (11.5.) aikaisin jatimme Curahuasin ja lahdimme kohti Cuscoa sairaalan ambulanssirekalla, joka lahinna muistutti katastrofialuieilla nahtyja tankkeja. Kolme tuntia puolitorkkeessa ennen kuin saavuimme Cuscon bussiterminaaliin, jonka ovella oli mies kauppaamassa bussilippuja. Han kertoi, etta bussi lahtisi heti. Tinkittyamme sopivan hinnan, han lahti viemaan meita bussille. Yllatykseksemme astuimme pikkuautoon ja kaahasimme 10 min aiemmin lahteneen bussin kiinni.

Kuuden tunnin bussimatka edessa ennen Juliacan-kaupunkia, jossa vaihdettiin yhteistaksiin, porhallettiin maaseudun poikki seuraavalle yhteistaksille. Yhteensa 12 tunnin matkan jalkeen saavuimme paamaaraamme Llanhonin pikkukylaan, josta loysimme yopaikan Valentinin kotimajoituksesta: mukava, yksinkertainen huone ja mika parasta oma sanky yli kuuteen viikkoon.

Yopymispaikka paikallisen perheen kotona. Rakennukset savi-olkisekoituksesta tehdyista tiilista.

Yolla lampotilan hipoessa nollaa kaikki nelja peittoa ja meidan tyypillinen telttavaatetus (kerrasto, villasukat, pipo, kaulahuivi, sormikkaat, fleecepaita) tuli taas tarpeeseen. Vaikka paivantasaaja ei ole kaukana 3800 metrin korkeus merenpinnasta viilentaa kummasti yolampotiloja.

Seuraavana aamuna lahdimme ylihintaiselle moottori-purje-paatilla kohti turistien suosimaa Taquile-saarta. Matkan varrella paasimme ohjaamaan venetta, silla aikaa kun kuskimme nosti maston pystyyn ja viritteli purjeet. 1,5 tunnin kuluttua rantauduimme Taquilelle, jossa kiertelimme nahtavyyksia, paaaukiota, korkeimmalla kukkulalla (n. 4000m merenpinnasta) sijaitsevaa kappelirauniota ja katselimme neulovia papparoita. Turskalounaan jalkeen olimme valmiit lahtemaan kolmen tunnin venematkalle kohti Punoa, Titicacan paakaupunkia.

Paikallisia turismibisneksessa Taquile-saarella.

Matkan aikana pysahdyimme kuuluisilla Los Uros -saarilla eli kelluvilla kaislalautoilla, jonka asukkaat kalastavat ja myyvat kasitoita turisteille. Osa heista oli asunut talla 100m2:n "saarella" koko ikansa. Epaselvaksi jai, miksi.

Yksi Los Uros -saarista. Aikanaan kaksi heimoa taistelivat elintilastaan Punossa ja heikompi osapuoli joutui kehittelemaan uuden asuinympariston veden paalle. Oljista sidotaan tiiviita paaleja, jotka toimivat ponttooneina olkilattian alla.

Punossa vietimme mukavan vajaan vuorokauden, aitienpaivan, katuja kierrellen ja matkamuistoja ostellen. Kaupunki oli hammentavan suuri verrattuna Llanchoniin tai Curahuasiin, jossa olimme viettaneet edeltavan kuukauden. Sunnuntaina puolen paivan jalkeen oli taas aika aloittaa bussimatka kohti Cuscoa. Kahdeksan tuntia kului rattoisasti ymparoivaa luonnonkauneutta, laamoja ja vuoria ihastellen seka vessataukoa odottaen.

Matka Titicacalle, maailman korkeimmalle jarvelle oli hyvin onnistunut. Pitkien etaisyyksien vuoksi naimme lapileikkausta Perun maantieteesta. Titicaca-jarvi oli kaunis ja nakemisen arvoinen.

"Sanelu paattyy, kiitos."

Elina 

Mi cumpleaños

Olen perinteisesti viettanyt syntymapaiviani joka vuosi, useimmiten tekosyyna kutsua kavereita kokoon. Tanakin vuonna sain mielenkiintoiset kekkerit. Elinan syntympaivia vietettiin Australian Brisbanessa pannukakkuaamiaisella ja minun taas Perussa lahetyssairaalassa. Juhlat olivat samalla Elinan ja minun seka saksalaisen pariskunnan laksiaiset. Parin mies oli laakarina sairaalassa muutaman kuukauden ja vaimo vietti lomastaan pari viikkoa opettaen lahetyslapsia Curahuasissa.

Virallinen syntymapaivani alkoi mukavasti. Elina valmisti aamupalan asuntolan keittiossa ja kun saavuin paikalle, Elina saksalaisen kirurgin ja hanen vaimonsa kanssa lauloivat onnittelulaulun englanniksi. Mukavan eksoottista. Paivan mittaan sana levisi ja moni vastaantulija sairaalassa onnitteli minua. Ei siina voinut kuin hymyilla.

Elina hedelmasalaattia valmistelemassa. Kananmunia kaytettiin yhteensa 60 kpl kakkuun, suklaamousseen, pulliin ja lemonade-juomaan.

Torstai-illan juhliin kutsuttiin niita, joiden kanssa oli kuluneen kuukauden aikana oltu jollain tavalla tekemisissa. Lopulta meita oli n. 40 asuntolamme keittiossa: saksalaisia, itavaltalaisia, hollantilaisia, sveitsilaisia, suomalaisia, usalaisia ja perulaisia laakareita, hoitajia tai muita sairaalan tyontekijoita. Kalustusta jatkettiin mm. puutarhatuoleilla. Tarjolla oli innolla ja ilolla leipomiani korvapuusteja, Elinan ja suomenruotsalaisen Ann-Charlotten leipoma maukas taytekakku, siskoni lahettamaa ja USAn postin kautta kiertanytta suomalaista suklaata, lakritsia ja salmiakkia, hedelmasalaattia seka parhaimmillaan kolmella pannulla paistamani n. 80 lettua erilaisine taytteineen. Hyvaa oli!

Mun kakku.

Suomi-tietous oli osoittautunut varsin heikoksi, joten Elinan kanssa pidimme sivistavan tietokilpailun kotimaastamme. Se sai monelle hymyn poskille ja adrenliinipitoisuudet suurenemaan. Gynekologi-lastenlaakari-urologi-kolmikko paatyi tasapelivoittoon. Palkintona luvattiin ilmainen majoitus Suomeen matkustaessaan (meidan kodeissa tietenkin). Suomikuvien tukemana luultavasti saatiin lastenlaakari perheineen varaamaan lippuja kohti Suomea joskus lahitulevaisuudessa. Jes!

Mukavien juhlien jalkeen kuitenkin oli ristiriitainen fiilis: ilo ihanista ihmisista, joihin oli saanut tutustua seka samanaikaisesti haikeus kaiken jattamisesta ja heidan hyvastelemisestaan (liian aikaisin).

Mitahan ensi vuonna keksitaan?

(kuvat tulossa...)

Anu

Kalastusretki Hoccha-järvelle

Hoccha-järvi, n. 3300m korkeudella merenpinnasta.

Kerron vähän viime viikonlopusta, vaikka siitä onkin jo viikko aikaa. Se on hyvä juttu, jos saan sen ilmaistua oikein.

Olemme sairaala-alueella kohtuullisen länsimaalaisen kulttuurin parissa, joten excursiot ulkomaailmaan ovat hyödyksi perulaiseen kulttuuriin tutustumisessa. Tällaisen excursion teimme viime viikonloppuna. Suunnittelimme kalastusretkeä kahden perulaisen työkaverimme kanssa ylämailla sijaitsevalle Hoccha-järvelle lauantaista sunnuntaihin. Edeltävän viikonaikana metsästimme makuupusseja, ja edellisenä iltana kokoonnuimme Curahuasin keskustaan ostamaan ruokatarpeita ja kalastustarvikkeet. Tai niin me ajattelimme. Lopulta päädyimme siiman ja koukkujen oston jälkeen vain suunnittelemaan, mitä ruokaa seuraavana aamuna ennen lähtöä ostaisimme ensimmäisen päivän lounaaksi. Loput ruokatarvikkeet hankkisimme yläkgön asukkailta. Edeltävän viikonaikana retkiseurue oli kasvanut noin kymmeneen henkeen, joista puolet perui perjantaihin mennessä, joten lauantaina lähdössä oli 7 retkeläistä.

Lauantaiaamuna lähdimme kahden perulaisen ystävämme kanssa sairaalalta siinä vaiheessa, kun meidän olisi pitänyt olla jo keskustassa kaupoilla. Ajattelimme, että nyt on kiire, jotta bussi Hocchalle ei lähde ilman meitä. Yritimme pitää kiirettä, ostimme ruokatarpeet ja kipusimme taksi/bussipysäkille. Tässä vaiheessa meitä oli taas 11 ihmistä, ja kahdettatoista odoteltiin. Saimme sovittua pikkubussin hinnasta, ja pääsimme matkaan. 2.5h kapeaa vuoristotietä ja olimme perillä.

Järven rannalla ei ole mitään varsinaista majoitusmahdollisuutta. Olimme kuulleet, että erään sairaallla työskentelevän naisen ystävä asuu järven lähinnä järven rantaa olevassa talossa. Suunnitelmana oli mennä kysymään, jos voisimme nukkua hänen luonaan. Kiitokseksi hankimme kilon riisiä ja sokeria sekä parasiittilääkkeet. Ongelmana oli vain, että hän ei tiennyt meidän olevan tulossa, yhteinen ystävämme ei tullut mukaan, emme tienneet hänen nimeään tai talon tarkkaa paikkaa.

Perille päästyämme etsiydyimme lähinnä järveä olevalle talolle. Tämän talon asukki ei ollut koskaan kuullut tästä yhteisestä tutustamme. Päätimme kuitenkin jäädä hänen luokseen, sillä emme tienneet, mihin muuallekkaan sitä menisi. Jätimme kamppeet sinne ja lähdimme kalalle. Palasimme lounaalle tyhjin käsin. Söimme Curahuoasista ostettua avokadoa, tomaattia, juustoa, sekä emännältämme ostettua perunaa ja maissia. Hyvää oli.

Pienen siestan jälkeen lähdimme koettamaan onneamme uudelleen. Kalastimme auringonlaskuun asti tuloksetta. Hämäävää oli se, että järvellä oli kalamies, joka veteli tyhjensi mato-ongellaan järveä kaloista tasaiseen tahtiin. Jäimme seuraamaan hänen työskentelyään ihmeissämme. Tämän kalamiehen neuvojen avulla saimme retken ainoaksi jääneen kalan. Päädyimme ostamaan hänen saaliikseen saamat kalat.

Auringon jo laskettua palasimme majapaikkaamme miettimään, että miten mahdamme mahtua sinne nukkumaan. Totesimme, ettemme mahdu, ja osa porukasta lähti etsimään uutta majoitusta. Sellainen löytyi vähän korkeammalta kukkulalta. Teimme lähtöä ja tajusimme, että evääksi ostamamme 20 sämpylää ovat kadonneet. Ensimmäisen talon emännällä oli varsinainen eläintarha (2 koiraa, 8 koiranpentua, marsuja, 3 kissaa, kanoja, kukko, kaksi sikaa, 4 lehmää...), joten parhaaksi selitykseksi jäi, että koira söi sämpylät.

Kun pääsimme yöpaikkaamme oli pilkko pimeää. Virittelimme teltan heidän talonsa pihalle, ja aloimme miettiä päivällistä. Emme kehdanneet pyytää, että saisimme paistaa kalamme, koska perhe nukkui keittiössä. Meillä oli vielä purkkitonnikalaa ja edelliseltä emännältä ostettua maissia. Näitä söimme kolmelta yhteiseltä lautaselta. Ihmeenkaupalla nälkä taittui, ja painuimme tyytyväisinä nukkumaan.

Käänne viikonlopussa oli se, että Perun presidentti oli tulossa työpaikallemme vierailemaan maanantaiaamuna klo 10, ja koko henkilökunnan tuli oli paikalla. Olimme suunnitelleet kävelevämme paluumatkan. Tämä tarkoitti sitä, että matkaan pitäisi lähteä klo 5 aamulla. Benhamin, retken pääorganisaattori, oli vastuussa herättämisestä. Klo oli jo 6, kun hän meidät lopulta herätti. Odotimme kärsimättömänä, koska pääsemme lähtemään. Kun lopulta porukka oli kasassa ja olimme lähdössä, emäntämme halusi vielä keittää meille aamuteet. Näin lähdimme lopulta noin 2h suunnitelmasta perässä.

Kiirehdimme vuoren rinnettä alas aika vauhdilla. Neljän viiden tunnin puolijuoksun jälkeen olimme takaisin Curahuasissa. Kotiraitilla kuulimme, että presidentti tuleekin kylän keskusaukiolle klo 11, ja tämän jälkeen mahdollisesti sairaalalle. Olimme kymmentä minuuttia aiemmin asunnollamme suihkussa. Tämän jälkeen lähdimme kiireesti keskustaan. Olimme aivan poikki. Odottelimme vielä tunnin verran, ennenkuin presidentin helikopteri saapui. Väen tungoksessa näimme tästä valtiopäämiehestä hyvän vilauksen, otimme parit valokuvat, ja lähdimme kotiin.  Mukava nähdä tällainen perulainen yleisötapahtuma. Ja presidentti, joka ei koskaan saapunutkaan sairaalaan.


Mitä tämä Peru excursio opetti?  Se opetti yhtä paljon suomalaisista, kuin perulaisistakin. Erilaisesta suhtautumisesta aikatauluihin, suunnitelmiin, kiireeseen, extempore päätöksiin jne. Ja se, että emme itse saaneet kalaa ei oikeastaan haitannut. Oli jokatapauksessa mukavan rentouttavaa yrittää. Ja ympäristö oli äärimmäisen levollinen ja kaunis. Todella hyvin onnistunut retki.

-Ellu

Onkimista ilman vapaa. Itse viriteltiin siimaan (liian) iso koukku ja sidottiin puupala kohoksi. Meistä viidestä kalasta vain yksi sai kalan. Paikallinen mies nosti sen aikana järvestä ainakin 25 särjennäköistä kalaa. Tekniikkalaji.

Auringonlaskun aikaan.

Paikallisia ylämaan asukkaita. Makuuhuone-keittö. Nukuimme heidän pihallaan teltassa.

Yllättävä ostos

Hankittiin Elinan kanssa moottoripyörät kulkemisen helpottamiseksi.

No, tässä pyörien oikeat omistajat, saksalaismiekkoset, joiden tavoitteena ajaa moottoripyörillä Boliviasta aina Alaskaan asti.

Peruspäivä lähetyssairaalassa

Herätyskello soi klo 7.00, tunnin-pari kukonlaulun jälkeen. Aamupuuhien jälkeen menemme seinän taakse sairaalan asuntolan mukavaan keittiöön keittelemaan mikropuuroa ja kuorimaan mangoja. Siinä ohessa on mukava tavata naapureita ja kuulla viimeisimpiä kuulumisia. Aamutuimaan suusta kuitenkin saattaa tulla muutakin kuin mitä toivoisi ja saksalaiseen tervehdykseen saatan vastata jopa ruotsiksi. Yleensä hieman meidän jälkeen keittöön saapuu nuori lääkäri Johannes, joka pamauttaa oven innokkaasti auki, liukuu kengillään keittiöön ja leveästi hymyillen toivottaa meille “Hyvää huomenta!” valitsemallaan kielellä.

8.00 on lääkärien aamupalaveri, jossa pidämme lyhyen aamurukouksen ja käymme läpi mielenkiintoisia ja hankalia potilastapauksia. Espanjankieli saa edelleen päämme pyörälle ja olemmekin iloisia anestesiologeista, joiden vuoksi tällä hetkellä käymme keskustelut englanniksi.

8.30 aamuhartaus sairaalan valoisassa kappelissa. Kaikki odotussalin potilaat kerääntyvät saliin ja työntekijät kipuavat ylätasanteelle. Laulamme pari laulua espanjaksi tai quechuaksi, pastori lukee Raamattua ja pitää lyhyen puheen.

Lahjoituksen antaneelta lääkeyhtiön vierailu sairaalassa. Kappelissa pidettiin aamuhartauden jälkeen mukava viulu-pianomusiikkituokio.

9.00-17.00 seuraamme lääkärin työskentelyä. Esim. ns. yleislääkärin kanssa käymme ensin sairaalan osastolla katsomassa hänen potilaansa, päivystyksenä tulleet tai leikkauksesta toipuvat. Sen jälkeen kiiruhdamme täpötäyden odotushuoneen ohi poliklinikkakäytävälle, jossa lääkäri ottaa vastaan edellisenä lauantaina ajan saaneita potilaita. Päivän aikana saattaa tulla vastaan enemmän uusia ja mielenkiintoisia tapauksia kuin viikossa suomalaisessa terveyskeskuksessa. Vai mitä? Kookas aivotuumori, parasiitteja suolistossa, levinnyt kohdun syöpä, lavantauti, vinoon kasvaneet lapsen jalkaterät, korkeajännitteestä sähköiskun saanut työmies jne. Potilailta sairaushistoriaa kysyttäessä kuulee usein vastauksen “Nuevo meses.” tai “Cuatro anos.”, mikä tarkoittaa sitä, että kipu tai muu vaiva on kestänyt kuukausia tai jopa useita vuosia. Keskustelut potilaan kanssa käydään espanjaksi. Osa potilaista kuitenkin puhuu vain quechuaa, jolloin tulkista on apua.

Lounaalla käymme sairaalan ruokalassa. Kasviksista tehty perunainen / ohrainen / ginoakeitto, riisin ja (!) perunan kanssa pala lihaa tai jokin perunainen linssikasviskastike, jälkiruoaksi punaisesta maissista tehty kiisseli ja juomaksi kylmää yrttiteetä. Hyvin mietoja makuja, mutta hyvältä maistuu joka päivä.

Perulainen kokki herkkuineen.

Iltapäivällä käydään samat potilaat läpi ja tehdään johtopäätökset ultraäänistä, röntgenkuvista (myös TT) ja labrakokeista. Sairaalamaksut ovat labrakokeista ja tutkimuksista riippuen yleensä 1-18 euroa. Tilanteen vaatiessa lääkäri voi ottaa osan maksusta lahjoitusvaroista. Suurin osa potilaista on köyhiä perulaisia joko pikkukylistä tai vuoristosta. Osa kuitenkin tulee isommista kaupungeista kuten Cuscosta ja Limasta, ehkä taitavampien lääkärien perässä. Jollain käsittämättömällä konstilla osa potilaista tulee aivan Pohjois- tai Etelä-Perusta, (kymmenien) tuntien ajomatkan päästä.

“Työpäivän” jälkeen otamme iisisti. Pompottelen korista, opiskellaan espanjaa, tehdään päivällistä, luetaan, nauretaan naapureiden kanssa, katsotaan elokuvaa ja aika aikaisin mennään nukkumaan.

Anu

Sí sí!

Olen oppinut espanjaa ihan tyydyttävällä tahdilla. Potilasvastaanoton seuraaminen sujuu kivutta ja tänään jopa haastattelin ensimmäiset omat potilaat. Joskus jää kuitenkin jotain tajuamatta:

Vastaanotolle tuli murrosikäinen tyttö* äitinsa kanssa. Ongelmana tyttären mahakivut ja kasvojen nyppylat. Pystyin seuraamaan helposti haastattelua ja tutkimusta. Ymmarsin diagnoosit ja hoito-ohjeet. Finneille antiseptistasaippuaa ja parasiittien aiheuttamaan tulehdukseen antibiootit. Koin ymmärtäneeni hyvinpitkälti kaiken. Laakari kysyi vähän huolestuneena minulta potilaan ja hänen äitinsa lähdettyä, että ymmärsitkö tämän. Minä siihen tyytyväisena, että kyllä kyllä. Hän sitten vain kommentoi lyhyesti niin, että ei halunnut kysellä äidin itsemurhayrityksestä enempää, koska hän oli saanut jo psykiatrista apua. Tämä oli yrittänyt itsemurhaa, koska oli suuttunut lapselleen. Justiinsa niin. Ihmettelen, missä vaiheessa tämä keskustelu mahdettiin käydä.

-Ellu

Totta vai tarua?

1) Pidan itselleni koripalloharjoitukset amfiteatterilla, jonka takaa avautuu laakso, kukkula ja lumihuippuiset vuoret. Alpakoiden hoitaja yksijalkainen perulainen intiaani katselee ihastellen pallotteluani. Olen loytanyt uuden harrastuksen.

2) Elinan  varvas ei ole vielakaan taysin parantunut.

3) Tutkin vatsakipuista potilasta ja haastattelen hanta espanjankielella.

4) Aloitin espanjanopiskeluni vasta matkalla, oikeastaan Fijilla, lukemalla Espanjan matkailijan sanakirjaa.

4) Nykyiset naapurimme: a) saksalais-egyptilainen pariskunta, jonka mies on aloittanut laakarin uransa taalla pari kuukautta sitten; b) brasiliassa 20 vuotta asunut saksalainen pariskunta; c) perulainen miesgynekologi, joka on paras ystavamme d) meidän ikäiset nuoret miehet Saksasta, jotka jatkavat matkaansa moottoripyörillä maanteitä pitkin Alaskaan ja e) pariskunta hammasvalkaisuineen suoraan Las Vegasista.

5) Ma klo 16.00. Edessani istuu rintakipuinen perulainen nainen, jonka paksu musta letti roikkuu pitkalle selkaa pitkin korkean lierihatun alta. Han on tullut sairaalaan kotoaan kuuden tunnin kavelymatkan paasta jo edellisena lauantaina ilmoittautumaan taman viikon laakarin vastaanotolle - ja tosiaan rintakipuisena. Nainen on yopynyt muiden jonottelijoiden kanssa sairaalan edustalla kadun varressa. Siina on kylma, mutta varaa parempaan majoitukseen tai kotiin matkustamiseen ei ole. Naisen perheen elinkeinona on maanviljely. Tanaan nainen on odottanut sairaalan odotushuoneessa aamukahdeksasta asti ja nyt melkein lahes paivan viimeisena potilaana paasee vastaanotolle keskustelemaan Suomesta tulleen opiskelijan kanssa.

6) Pukeutumissaanto perulaiselle naiselle: jos olet naimaton, seitseman hametta suojelee sinua miehilta; jos taas olet jo naimisissa viisi riittaa samaan tarkoitukseen. Tarvittaessa paallimaisen hameen paikkaa voi vaihtaa alempana olevaan puhtaan hameen kanssa.

7) Olen nahnyt painajaisia / levottomia unia joka yo Etela-Amerikkaan saavuttuamme. Jos Elinan pitaa siirtya lattialle nukkumaan koska "urheiluni" oisin aiheuttaa tietynasteista haittaa. (Vihje: osa ihmisista nakee painajaisia korkeampaan ilmanalaan siirtymisen alkuvaiheessa.)

8) Olen yksi espanjankielisen iltapaivakerhon ohjaajista paikallisille quechuaa aidinkielenaan puhuville lapsille.

9) Taalla on hyva olla. En halua Suomeen viela, vaikka ikava rakkaita ihmisia onkin.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oikeat vastaukset:

Kaikki kohdat ovat totta. Olen huono valehtelemaan. Jos ajattelit yhden tai useamman asian olevan tarua, ei huolta, niin minakin olisin tehnyt kaksi viikkoa sitten.

- Anu

Potilastapaus 1604

Tuloarvio
Diospi Suyana -sairaala, Peru
Paivystyspoliklinikka
16.4.2011, klo 18.15

Tulosyy: Varpaan infektio.

Esitiedot: 23-vuotias nainen, ei perussairauksia migreenia lukuunottamatta. Ei saannolista laakitysta. Maailmanymparimatkalla viimeisen 7.5kk ajan.

Nykysairaus: 3,5vkoa aiemmin ollut Fijilla, jossa snorklatessaan saanut rakon oikean jalan 3. varpaaseen. Rakko puhjennut ja infektoitunut. Alkanut erittaa markaa ja kerata katetta. Haavaa puhdistettu kasidesilla ja hiekkaa poistettu hammasharjalla. Tasta huolimatta infektio edennyt, kehittynyt pieni paise, joka avattu linkkuveitsella paikallispuudutuksessa.  Eritys ja katteisuus lisaantynyt.  Katetta poistettu pinseteilla, vessapaperilla ja kynsisaksilla. Tassa vaiheessa kaytossa seuraavasta kohdemaasta, USA:sta, hankittu puhdistusaine. Kahden viikon aikana varvas muuttunut tyvestaan asti tummanpunaiseksi ja orvaskesi alkanut kuoriutua pois. Potilas ei halunnut aloitoittaa antibioottia ennen bakteerinmaaritysta.

Matkaseurue saapunut Peruun, jossa potilas lahtenyt 4 paivan vaellukselle vuoristoon. Varpaan tilanteessa ei merkittavaa muutosta. Vaelluksella opas kiinnittanyt varpaaseen huomiota, ja tarjoutunut sita hoitamaan. Katetta poistettu spaattelilla ja haava puhdistettu vetyperoksidilla. Desinfioivaksi aineeksi siteen alle haettu perulaisen kantajan korvavaikkua, joka paikallinen hyvintunnettu metodi. Sateelta ja mudalta suojaamaan muovipussi.


Vaelluksen jalkeen potilas saapunut tyontekijaksi sairaalaan 13.4 perjantaina. Nayttanyt kollegalle varpasta. Otettu bakteerivarjays, jossa gram positiivinen kokkibakteeri. Paadytty toistaiseksi paikallishoitoon, koska kyseessa ei trooppinen bakteeri. Paikallishoitoon panostamisesta huolimatta infektio ei parantunut. Maanantaina paivalla sovittu antibioottikuurin aloittamisesta seuraavana paivana. Myohemmin samana paivana, klo 16, potilaan yleisvointi kuitenkin heikentynyt. Alkanut akillinen nivuskipu seka vilunvareet, jotka lisaantyneet tunnin sisalla.


Nykytila: Potilas levoton ja itkuinen. Tarisee kylmasta. Syke tasainen ja saannolinen, nopeahko rytmi. RR normaali. Keuhkot auskultoiden siistit. Ei painonarkuutta vatsalla. Oikean jalan 3. varvas kuumottava, tummanpunainen ja kynnesta proksimaalisesti 5-7mm halkaisijaltaan oleva katteinen haava. Varvas ei arista haavaa lukuunottamatta. Pohkeessa tai reidessa ei aristusta tai turvotusta. Nivusessa palpoituu useampia, aristavia imusolmukkeita. Vastaanotolle tullessa lampo 36.8, puolen tunnin paasta 38.4. Ei todeta sepsista.

Suunnitelma: Nesteytetaan po. Aloitetaan  Kefaleksiini 500mg x2 viikon ajan. Kuumetta alentamaan ibuprofen 800mg. Haavalle antibioottivoide kolmasti paivassa. Kehoitettu lepaamaan seuraava paiva. Potilas kotiutuu sairaalan asuntolaan.

Diagnoosi: Selluliitti susp.
                 Kuume
                

Elina Viren
LK




Decursus
18.4.2012


Potilas voi hyvin. Kuumeeton, kivuton. Varpaan tilanne aiempaa rauhallisempi. Potilas kokee olevansa onnellinen, nauttii elamasta. Harjoittelee potilaskertumustekstin tekemista matkablogiinsa. Jatketaan aiemmalla suunnitelmalla.


Elina Viren
LK



 

Vuoristotauti

Niin, kaikkea ne viisaat laaketieteen opiskelijat tekevatkin. Sanotaan nyt alkuun, etta emme sita saaneet, vuoristotautia siis. Etela-Amerikan lentoja on siirrelty pariin kertaan muutamalla tunnilla ja siita seurasi se, etta alkujaan suunniteltu totuttaumispaiva vuoristoiseen ilmanalaan jai pitamatta. Vietimme siis vain yhden yon korkeassa ilman alassa ennen vaellukselle lahtoa. Emme suosittele vastaavan kokeilua.

Jo ekana iltana huomasimme Cuscossa, miten kaveleminen nosti syketta huomattavasti ja valilla piti pysahtya hengittelemaan. Ensimmaisen yon unet jaivat vahiin ja seuraavina oina sitten katseltiin aina painajaisia. Tama on siis aika tyypillista elimiston totuttautumista vuoristoilmaan. Vaellukselle lahdimme silla ajatuksella, etta edetaan tarpeeksi hitaasti. Mina en huomannut hengityksen raskautta makea noustessa. Ajattelin, etta ihan maisemia katsellakseni halusin pysahdella muutamien metrien valein. Voihan sen niinkin sanoa.

Vuoristotaudin suhteen kaikki meni siis hyvin ja kyseisella reissulla se onkin kuulemma aika harvinainen. Mutta jos aiotte korkealle kivuta, ottakaahan asiasta tarkemmin selvaa ennen lentolippujen varaamista - tai lentopaivien siirtamista.

Anu

Inca Trail

Inca Trail oli todella upea kokemus. Hienompi, mita osasimme odottaakaan. Matkan varrella satoi aika paljon. Meidan ryhmamme kantajat, siis tavaroiden kantajat, huolehtivat telttojen pystytyksesta ja purkamisesta, joten sateesta oli hieman vahemman haittaa. Ruuat loihti oikea kokki virallisessa kokin tyoasussa. Aamupalaksi paahtoleipaa ja pannukakkuja, lounaaksi ja paivalliseksi neljan lajin makoisat ateriat. Eipa juuri kerennyt nalka tulemaan. Vuoret ja tuhat vuotta vanhat Inka-intiaanirakennukset olivat todella vaikuttavia. Tassa muutama kuva.

Tassa muutama kymmenen metria reitin korkeimmasta kohdasta, 4215m meren pinnan ylapuolelta.Toinen vaelluspaiva oli siis raskain: pelkkaa nousua n.1300m.

Innokas oppaamme quechua-intiaani Simba, oikealta nimeltaan Wimbar, kertoi matkan varrella olevista Inka-rakennuksista ja kansan historiasta. Taustalla pilvien peitossa Machu Picchu ja sinne vieva tie turistibusseja varten. "Chicas, Chicas. Vamos." (Tytot, mennaan.)

Machu Picchu eli "vanha vuori" perinteisesta postikorttiperspektiivista. Rakennukset 1200-1500-luvuilta. Tata Quechua-intiaaneille pyhaa kaupunkia ymparoi mahtipontiset vuoret joka puolelta.

Taitava perulainen kokkimme apureineen. Osaisitko valmistaa neljan ruokalajin aterian kasvien pilkkomisesta alkaen naissa olosuhteissa?

Maisemaa matkan varrelta.

Kuvia Hollywoodista

Tama ei esittelyja kaipaa. Kummallista kylla, miten kylttia ei ole kaupallistettu millaan tavalla. Lahelle kylttia ei paase. Hyvalle nakoalapaikallekin oli GPS:sta huolimatta vaikea suunnistaa. Parkkipaikka pikkuhiekkatien paassa.

Universal studioilla. Hyva jenkkielamys teemapuistojen luvatussa maassa.

George Cloonien koto. Tai ainakin yksi niista.

Katukuvaa Hollywoodista.

Hollywood

Tanaan saavuttiin Peruun. Tama on rakkautta ensisilmayksella. Ihmiset ovat hymyilevaisia, lampimia ja kiireettomia. Ja vuoret ovat aina lahella sydanta. Huomenna lahdemme neljan paivan vaellukselle Machu Picchulle. Reitti nousee korkeimillaan yli 4000m. Toivomme, etta valtymme vuoristotaudilta, vaikka sopeutumisaikaa korkeaan ilmanalaan ei jaakaan montaa tuntia.

Mutta sitten takaisin rastitehtavaan, Hollywoodiin. Asuimme siis Los Angeles aikamme West Hollywoodissa, kavelymatkan paassa Walk of famesta, missa ovat ne tahtijalkakaytavat seka kivenheiton paassa Hollywood kyltista. Kavimme kyseisi nahtavyyksia pariin kertaan katsomassa. Epatodellista nahda jotain TV:sta niin tuttua livena. Vietimme aikaa kahdella eri kokoonpanolla. Alkuun Anna oli meidan mukana, viimeiset paivat saimme viettaa San Fransiscosta saapuneen kaverin kanssa. Asuimme yksityishenkilon vuokraamassa mukavassa pienessa asunnossa.

Olimme matkan aikana kyselleet paljon vinkkeja LA:ta varten.Taytimme Los Angelesin aikamme tehokkaasti toteuttamalla niista lahes kaikki. Vuokrasimme tullessamme auton koko ajalle, ja se osoitteutuikin olevan ko. kaupungissa must. Autollamme kavimme kruisailemassa Bewerly Hillsissa ja Melrose placella. Lisaksi ajoimme 100 mailia pohjoiseen Santa Barbaran historialliseen pikkukaupunkiin. Santa Barbarassa on vaikea uskoa olevansa Yhdysvalloissa. Se on taynna vanhoja, espanjalaisvaikutteisia valkoisia kivitaloja. Siella on todella mukava vain kavella ympari keskustaa ja ihailla katukuvaa. Lisaksi kavimme tutustumassa Santa Monicaan ja boheemiin Venice beachiin, jotka sijaitsevat Tyynenvaltameren rannalla.

Koska olimme Hollywoodissa, halusimme luonnollisesti kayda elokuvissa. Edellisen kerran olimme olleet elokuvissa Intiassa, jossa elokuvateatteri oli tehty savesta ja videotykki toimi bensiinigeneraattorilla. Tama oli jotain muuta. Valtava ja valtavan hieno teatteri! Kavimme katsomassa Hunger Gamesin. Se ei ehka ole viela Suomessa? Kun se tulee, kannattaa kayda katsomassa! Todella mielenkiintoinen, puhutteleva ja yhteiskuntakriittinen elokuva.

Viimeisena aamupaivana kavimme kiertoajelulla katselemassa julkkisten talojen aitoja ja kattoja.Valilla nakyi jopa etuovia. Naimme pilkahduksen mm. Orlando Bloomin, Ophran, Michael Jacksonin, Elviksen, Justin Bieberin, Madonnan, George Clooneyn ja Beckhamien taloista. Asukkaita emme nahneet, vaikkakin esim. Orlando Bloom oli kotosalla, koska hanen pihatiensa paassa odotti kolme autollista paparazzeja. Hassua, etta julkkikset asuvat ihan naapureina. Esim. Bieber ja Madonna vastapaata toisiaan.

Mitas muuta. Californialaiset ovat hyvin terveystietoisia. Lihavia ihmisia ei juuri nae. Lenkkeilijoita kyllakin. Kasvisruoka ja ns. raakaravinto on muodissa. Jenkkistereotypioista ei viela ainakaan tullut isoja autoja lukuunottamatta muita todistettua. Los Angeles on tosi rento ja mukava suurkaupunki. Suosittelen.

Hyvaa paasiaista!

-Ellu

Viidakkokirurgi

Aarimmaisen jannittavan lenttokenttakokemuksen jalkeen paasimme kuin paasimmekin LA:n koneeseen tiistaina. Jos olette koskaan katsoneet lentokentalla kuvattuja tosi-TV ohjelmia, niin tilanne toi mieleen jotain sellaista. Taistelin kurkkuni kaheaksi lentolippujen puolesta. Onneksi tapasin eraan pahiten karsineen lentokenttavirkailijan viela uudestaan, ja pyysin anteeksi. En kuulemma ollut edes paivan pahin asiakas. No mutta tama ei liity viidakkokirurgi Vireniin, joten aloitan varsinaisen tekstin.

Olin snorklannut varpaat rakoille jo Fijin ekalla saarella. Ja niissa olosuhteissa haavat eivat helposti parane. Hiekkaa ja helletta riittaa. Yksi rakoista tulehtui. Anu puhdisti haavan hiekasta muutaman kerran vanhalla hammasharjalla, mutta ihme kylla se meni vaan pahemmaksi. Tuli pieni paise. Odotellessamme hotelilla lentokentalle lahtoa Anna toimitti ensimmaisen kirurgisen pientoimenpiteensa valmiina laakarina. Avasi nimittain paiseen linkkuveitsella jaapala"puudutuksessa". Hyvin meni. Onneksi oli laakari paikalla ja onneksi han on saanut myos koulutusta linkkuveitsien luvatussa maassa. Nyt muutamaa paivaa myohemmin alkaa nayttaa, etta jaan henkiin. Sittemmin laakarimme on lahtenyt omille seikkailuilleen halki Amerikan. Jaatiin hanta kovasti kaipailemaan. (Terveisia sisko!)

Kavimme muuten kysymassa aikaisemmin hotellin respasta ensiapulaukkua, kun etsimme sopivia valineita toimenpiteeseen. Ensiapulaukun sisalto oli kerrassaan hengenpelastava: puhdistusainetta, pumpulipuikkoja, aurinkorasvaa ja laastareita.

Losissa on ollut huippukivaa. Aika taalla ansaitsee oman tekstinsa, joten en kerro siita nyt sen enempaa.

-Ellu

Paratiisisaarilla

Perusnakyma saaren rannalta. 30 m rannasta alkaa koralliriutta, joka kuulemma vetaa vertoja kuuluisalle Australian Suurelle Valliriutalle.

Perjantaina 23.3. saavuimme lennolla Nadiin, Fijin paasaarelle. Taalla vietimme yhden yon mukavassa Nadi Bay hotellissa. Oli tosi hyva fiilis paasta aurinkoon ja lampimaan rantalomalle. Omat odotukseni lomasta olivat lahinna uiminen ja lampo. Ja taas kerran niin kuin matkallamme useasti ennenkin, odotukseni tayttyivat ja saimme paljon muuta hyvaa, ja no, yllattavaa myos. Lentokentalla meita oli kuljettaja vastassa. Han oli lahtojaan intialainen. Silloin muistui mieleen se, etta Fijille on aikoinaan tuotu intiasta orjia ja nykyaan he kansoittavat paasaarta kovalla vauhdilla. "Mita, tultiink me sittenkin Intiaan"

Lauantaina lahdimme lautalla kohti Yasawas-saaria. Olimme etukateen varanneet kolmelta eri saarelta majoitukset, kussakin kahdelle yolle. Parin tunnin lauttamatkan kuljimme "Cheetah":lla ihaillen ymparilla vilisevaa turkoosinvarista merta ja pieni palmupuiden peittamia saaria valkoisine hiekkarantoineen. Ensimmainen saari oli Wayalailai ja siella perheen pyorittama Nagalia Lodge. Perhe kasite on kuitenkin hieman erilainen kuin meilla Suomessa ja se tarkoittikin laheisesta kylasta keskenaan olevia serkkuja, tateja ja sisaruksia, jotka paikassa olivat toissa. Paikka oli todella pieni ja meidan kanssamme samanaikaisesti majoittui vain pari pariskuntaa ja nuori ruotsalais-englantilainen perhe. Rennon elamanrytmin aisti nopeasti ja siihen oli helppo samaistua. Paivat kuluivat riippumatossa rannalla lueskellessa, nukkuessa, syodessa herkullista kyllakin hieman enemman turisteille suunnattua kuin ehtaa paikallista ruokaa ja snorklatessa.

Oma mukava majoitusarakennuksemme.

Sunnuntaina vierailimme kylassa ja sen kirkon jumalanpalveluksessa. Ensimmainen kristitty lahetystyontekija on tullut Fijille jo 1840-luvulla Englannista. Onneksemme tulimme itse tanne vasta nyt, koska ennen kristinuskoa nama nykyaan hyvin ystavalliset ihmiset olivat kannibaaleja. Niin myos lahetyssaarnaaja syotiin sen jalkeen, kun han tarinansa oli kertonut. Pastori piti lyhyen saarnan myos englanniksi, jolloin turistitkin pysyivat iloisessa tunnelmassa mukana. Kaytannossa koko kyla kay kirkossa joka sunnuntai.

Wayalailai-kyla jumalanpalveluksen jalkeen. Oksat ojennettiin turistien kateen helletta helpottamaan. Vasemmalla Sava, jolla on nykyaan uusi Nokian puhelin.

Perusvene, jollaan kuljetetaan turisteja lautalta ja kuljetetaan tarvittavia elintarvikkeita saarelle.

Nagalian lampimien ihmisten hyvasteleminen kirpaisi. Mantaraylla kuitenkin jo odotettiin meita. Se lomakyla oli australialaisomistuksessa ja pikku "mokeissa" majoittua lisaksemme n. 20 nuorta matkaajaa. Koska kylat omistivat tamankin maaplantin, oli aussiomistaja lupautunut ottaa tyontekijat kylasta ja maksaa koulutuksen kylan lapsille. Tyontekijoista se tuntui reilulta ja paremmalta tyopaikalta kuin paasaarella elaminen, jossa piti elaa rahan kanssa, maksaa sahkosta, asumisesta, ruoasta ja kuljetuksesta. Taalla kaikki kuului samaan pakettiin.

Rento meininki jatkui. Nautimme suuresti taas snorklaamisesta. Elina ja Anna kavivat myos laitesukeltamassa. Lahtoaamuna askartelimme Solon avustuksella kookoshedelmasta itsellemme rannerenkaat. Illalla Solo jarjesti kilpailuja. Minakin osallistuin ja tulin toiseksi ravunjuoksutuskisassa ja Annan kanssa voitettiin kivenliu¨utuskilpailu, jossa Anna piti kadestani kiinni ja mina roikuin kohti maanpintaa tyontaen kiven mahdollisimman pitkalle. Voitettiin! Ja palkinnoksi saatiin ananasmehut.

Kolmas kohde oli Long Beach Resort, joka oli samankokoinen kuin ensimmainen paikka. Lahti oli todella matala ja riutta vaatimaton snorklaamista ajatellen. Tyontekijat olivat taas kerran erittain mukavia. Meita ruokittiin hyvin ja viihdytettiin iltaisin perinteisella laululla kitaran ja ukulelen saestamana. Kavimme myos kalastusreissulla, mutta sateen takia vain Anna sai pienen vaatimattoman fisun. Snorklausretki Siniselle Laguunille, jossa nimensa mukainen filmikin on kuvattu, jai saan takia tekematta. Vietimme siella siis kolme extrayota, joista Elina taitaa kertoa lisaa. Meinasi olla ihan liian jannittavaa. Meidat oli kuulemma mainittu myos maikkarin uutisissa haastateltaessa ulkoministerion edustajaa: "Kaksi suomalaisryhmaa Fijilla... Toinen on nuorisoporukka."

Elinan ranteessa kookoshedelmakoru ja paassa palmunoksasta Rubenin punoma hellehattu.

Kaikkein parasta mielestani Yasawas-saarilla oli kuitenkin snorklaaminen. Turkoosin merenpinnan alla avautui aivan mahtava toinen maailma, jota ei osannut arvata ennen kuin paansa snorkkelin kanssa veteen laittoi. Luulin, etta putki suussa pinnalla polskutellessa ei paljoa nae, mutta olin todellakin vaarassa. Nain 40cm-15 metrin syvyyteen. Varikkaiden kalojen ja korallien loisto houkutteli meidat veteen uudestaan ja uudestaan. Bongattiin ainakin sahkonsininen meritahti, merimakkara, pallokala, "Nemo", variaan muuttava mustekala ja hai. Mahtavaa oli myos uida tuhansien yksikoiden sardiiniparven keskella, josta en nahnyt metria pidemmalle ymparilleni ja kalat kiersivat minut aivan kuin luontodokumenteissa. Ja taytyy viela sanoa, etta elokuva "Nemoa etsimassa" on yllattavan hyvin kuvannut elamaa koralliriutalla. Ja jokaiselle tyosta uupuneelle suosittelen neljan paivan sukelluskurssia esim. Fijilla. Pinnan alla meren elamaa ihastellessaan unohtaa kuka on ja mista on tullut. On vain sina ja paratiisi.

Anu ja samanikainen Louisa. Viimeisen aamun ihana ystavyys Mantaraylla. "Tulethan joskus takaisin" houkutteli han, niin kuin moni muukin paikallinen. "Ehkapa hyvinkin."

Maybe tomorrow

Keskiviikkona vietettyamme taydelliset nelja paivaa paratiisisaarilla saa muuttui. Alkoi sataa. Ja silloin kuin ajattelimme, etta sateen pitaisi loppua alkoi myrskyamaan. Myrskyt johtuivat Fijin yli kulkevien trooppisten matalapaineiden sarjasta.

Perjantaina meidan oli maara lahtea Matacawalevun saarelta kohti paasaarta lauantaina lahtevaa lentoamme varten. Aamulla tuulet olivat kovat, ja aallot korkeat, mutta silti tuli yllatyksena kuulla "Today no boat come. We are expecting more rain today." Kun asiaa tarkemmin kysyimme, saimme kuulla toiveikkaan kommentin: "Maybe tomorrow". Saa tiedotuksen mukaan samanlainen saa jatkuisi kuitenkin vahintaan maanantaille. Lauantaina, kun tuulet edelleen pauhasivat palmupuita heiluttaen ja oksia ja lehtia irrotellen, ei ollut enaa niin iso yllatys kuulla sama virke: Today no boat come. Maybe tomorrow. Talloin se tarkoitti sita, etta jaamme lennoltamme.

Sunnuntaina ei edelleen tullut venetta. Sina paivana "maybe tomorrow" oli potentiaalisimmillaan. Kaksi trooppista matalapainetta alkoi olla ohi, ja saa alkoi kirkastua. Toisaalta kuulimme, etta viimeinen matalapaineaalto on voimistunut hirmumyrskyasteelle, ja sen odotetaan saapuvan Fijille 24-36h kuluessa. Mietimme mahtaisimmeko ehtia ennen sita paasaarelle. Jannittavaa oli kayda nukkumaan miettien, puhaltaako sykloni yon aikana katon irti.

Maanantaina totta tosiaan laiva tuli. Se aiheutti silti haikeutta. Silla vieraiden ja tyontekijoiden ryhma oli hyvin alkanut hitsautumaan. Venematka kesti 4h, ja antoi merisairaudelle ennenkokemattoman asteen. Laivalla kuulimme, etta se oli oikeastaan tullut evakoimaan ihmisia saarilta, osaltaan sen takia, etta ruokavarannot olivat alkaneet ehtymaan. Meilta taisi loppua lahinna kahvi ja tee, joten olimme onnekkaita siina mielessa.

Lisapaivat saarilla vietimme kirjoittaen, lukien (Anu maailmantaloudesta kertovaa kirjaa, mina roskarakkausromaania), korttipeleja pelaten, Rock 'n Roll tanssia opetellen ja syoden. Lyhyina sateettomina aikoina kavelimme kehaa pienella pihalla ja rannalla, ja yritimme pelata rantalenttistakin. Sosiaalipsykologin unelma tutkimusjarjestely. Lisaksi valmistauduimme sykloniin vetamalla veneet rantaan ja koyttamalla ne puihin ja ottamalla pihatuolit sisalle.

Rankat sateet aiheuttivat paasaarelle historian pahimmat tulvat. Merkittavia tulvatuhoja, naimme, kun ajoimme satamasta Nadin keskustaan. Matacawalevulla ollessamme olimme nahneet valokuvia, joissa ihmiset kelluvat huonekalujen kanssa kaduilla. Nyt suurin osa teista oli jo auki ja tulvavedet valuneet mereen. Paikallisten kodit ovat karsineet mittavia vahinkoja, joiden korjaaminen tulee monelle liian kalliiksi.

Syklonin odotettiin iskevan Nadiin maanantai-illan ja tiistai-aamun valilla. Sita ei koskaan kuitenkaan tullut. Ilmeisesti se kiersi saaren etelakautta.

Saan takia lennot eivat ole paasseet lahtemaan saarelta, joten Nadin hotellit ovat taynna lentojaan odottavia matkalaisia. Mekin odotamme nyt koska paasemme lahtemaan kohti LA:ta. Taman illan koneeseen olisi tulossa kolmen paivan lennon verran matkustajia. Olemme jonotuslistalla ja kohta lahdemme lentokentalle katsomaan paasisimmeko jo tanaan koneen mukaan.

-Elina

 

Farewell Kiwi Wonderland!

Alkaa olla aika vetaa yhteen Uuden-Seelannin aikaa. Saavuimme tanaan Aucklandiin, ja 3/4 Uuden-Seelannin vaestosta ajattelee meidan sen myota poistuneen maasta. Loppu 1/4 asuu tassa kaupungissa. Ja totta tosiaan tama miljoonakaupunki onkin aivan eri maailma kuin se missa vietimme edelliset 2,5 kuukautta.

Suurimman osan ajastamme taalla vietimme seikkaillen harvaan asutulla Etela-Saarella. Saarella on lahinna lammastiloja, luonnonpuistoja ja pienia kaupunkeja, jotka naita muonittavat. Liikennetta on niin vahan, etta kaikki kaistat ovat yksisuuntaisia. Saari on taman luomakunnan yksi kauneimmista helmista. Jaan kaipaamaan vihreita kukkuloita lammaslaitumineen ja niiden ylla lentavine haukkoineen, lumihuippuisia vuoria, kullankeltaisia ylankoja; merta, jokia, vesiputouksia ja jarvia, joiden variskaala vaihteli kristallinkirkkaasta maitomaiseen turkoosiin ja hehkuvaana vihreaan. En varmaankaan osaa tarpeeksi maantieteellista sanastoa, jotta onnituisin nakemaani kuvaamaan. Onneksi on kamerat. Vaeltaminen naissa maisemissa oli ihanaa.

Toinen tarkea osa taalla oloamme oli paikallisiin ihmisiin ja kulttuurin tutustuminen niilla farmeilla ja niissa perheissa, joissa paasimme vierailemaan. Mieleen on erityisesti jaanyt Malborough Soundsin simpukkafarmi erityislaatuisine asukkaineen. Ja Wellingtonin aarimmaisen vieraanvarainen isantapariskunta, joka olisi halunnut esitella meille kaiken maan ja taivaan valilla, jos olisi pystynyt. The Original Spidermania ja hanen kiukkuteinejaan, emme voi koskaan unohtaa. Sydamelle jaa myos se onnellinen isantapari 9000 lampaan ymparoimana.

Kuljimme lapi molempien saarien busseilla, laina-autolla, uusien ystavien kyydissa, kavellen, juosten ja pyoralla. Meloimme, hyppasimme laskuvarjoilla ja kerasimme rugbypelaajien nimmareita. Tutustuimme hostellielamaan: 25 yota 14:ssa eri hostellissa. Teltassa nukuimme 18 yota. Farmeilla, ystavien luona ja vaikeasti maariteltavissa paikoissa nukuimme loput 31 yota. Patikoimme yli 250km. Liftasimme yli 600km  intialaisten haamatkalaisten, irlantilaisen nuoren laakarin ja maito-auton kyydissa.

Opittua:
-Ala osta telttaa tai makuupussia reppureissaajille suunnatusta kaytettyjen autojen kaupasta. Mikaan maara vaatteita ei kompensoi makuupussin huonoutta.
-Kia Ora! Maorikulttuuri on elossa.
-Mika on reppureissaaja; mita reppureissaaja syo, miten han saastaa rahaa, mista han puhuu, mita han tekee vapaa-ajallaan jne. Tyypillisimmillaan reppureissaaja on koulunsa paattanyt nuori, joka miettii mita lahtee syksylla opiskelemaan, on ollut Australiassa ennen tanne tuloaan, syo pastaa ja tomaattikastiketta, tekee byngyhypyn Queenstownissa, pyrkii yopymaan halvimmassa Lonely Planetin suosittelemassa hostellissa, keskustelee saksalaisella aksentilla siita, missa on kaynyt ja mihin on viela menossa, pyrkii kayttamaan mahdollisimman hyvin hyvakseen mahdollisuuden ilmaiseen internettiin, jolloin kay facebookissa, kaipaa kotoaan lahinna saksalaista leipaa ja kavereita. Taman lajin edustajia meistakin on hyvin pitkalti tullut :)
Tassa tallaista. Nyt taytyy lopettaa, koska Anu painostaa menemaan Youtubeen katsomaan vanhoja napakymppeja.

-Elina

Skydiving

Skydiving eli sukellus taivaalla, sukellus taivaasta tai taivaallinen sukellus niin kuin ma kaantaisin. Paatimme Elinan kanssa tehda ainakin yhden extreme-jutun taalla extremeurheilun ykkosmaassa. Mm. benjihyppy on saanut alkunsa taalla. Tarkan markan ihmisina odotimme paasya takaisin Pohjois-Saarelle maan suurimman jarven rantaan Taupoon. Bussimatkan aikana saimme jannittaa oliko laskuvarjohyppy mahdollista pilvisen saan takia.

Lentokentalla odottelimme saan kohenemista hetkisen. Pian kuitenkin puimme punaiset haalarit, nahkaiset lentajamyssyt ja lasit yllemme ja pakkauduimme kahdeksan muun hyppaajan ja jokaisen oman avustajan kanssa vaaleanpunaiseen pienkoneeseen. Kerosiinin pistava tuoksu meinasi saada minut perumaan paatokseni ennen kuin olimme edes irronneet maasta.

Mun kanssa hypannyt avustaja "Maddy" (maori) ei turhia ohjeita antanut, mutta kertoi hypanneensa 6000 kertaa - no ainakin lahes. Paniikki ei kannattanut. Oli vain luotettava, etta he osaavat hommansa.

Koneessa istuin lentajan vieressa, mutta selka menosuuntaan. Aikamoinen ammatti sekin. Mieleen tuli jotenkin elama lennostossa ja sotilaskoneetkin...

Vihdoin oltiin 15 000 jalan eli lahes 5 km korkeudessa. Pareja alkoi hyppaamaan koneen ovesta ulos, mina viimeisena Maddyn kanssa. Ensin oli vapaata pudotusta melkein minuutti. Se oli huimaa! Vauhti oli niin kova, etten saanut mitaan aanta aikaiseksi. Tunne oli aivan mahtava, niin vapaa ja kevyt. Kadet levallaan, vatsa edella pyorimme alaspain ja putosimme pilven lapi. Ensin oli pehmeaa valkoista hattaraa ja sen jalkeen harmaata ja pistavampaa pilvea. Se oli pelottavaa. Eteensa ei nahnyt ja vauhti oli huima. Pian pilvi kuitenkin loppui ja sen alapuolella avautuivat mahtavat maisemat jarvelle, teille, pelloille ja talojen ylle.

Pian varjo avattiin, jalat lennahtivat eteenja ja vatsasta otti. Vauhti hidastui, mutta oli silti hurja. Silloin ma ajattelin, etta alan harrastamaan jonkinlaista leijailua tuolla pilvien korkeudella. Sita pitaa saada lisaa. Se oli niin kaunista. Eika vain se maisema vaan tunne ja koko tosiasia, etta olin siella korkeuksissa jonkin varjon avulla. Ja kropassa oli ihan uskomattoman rento fiilis. Olin myos tosi iloinen, etta Elina oli samanaikaisesti kokemassa ihan samaa.

Sain viime hetkella vinkit laskeutumiseen: jalat suorana eteen ja sitten vasta seisot, kun sanon "seiso". Ja pian jo seisoin maankamaralla. Tyytyvainen! Vahan sekava olo oli, koska kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Sitten fiilisteltiin Elinan kanssa Annan kameralle ja kerrattiin tyytyvaisina kokemaamme. Huippujuttu!

Wellington - paakaupunki

Torstaina palattiin Etela-Saarelta Pohjois-Saarelle maan nykyiseen paakaupunkiin Wellingtoniin. Talla kertaa Windy Wellington naytti meille lampimat ja aurinkoiset kasvonsa. Elinan kanssa pari kuukautta sitten pistaydyttiin Wellingtonissa kirkossa, jossa tavattiin puhelias ja mukavantuntuinen kiwipariskunta. He tarjoutuivat nayttamaan meille paikkoja sina paivana. Matkavasymys kuitenkin silloin voitti ja sovimme, etta takaisin pohjoiseen palatessa tulisimme heilla sitten kaymaan.

Viime viikkojen aikana pariskunta soitteli meille ja kertoi kovasti odottavansa vierailuamme. Se tuntui hyvalta. Isanta John oli meita lauttaterminaalilla vastassa hienon kameransa kanssa. Kotitielleen saavuttaessa hihkaisin ihastuksesta:  "Suomenlippu! Vau." Isannan naapurikin oli saanut tietaa pohjoismaisista vieraista. Kotimaamme oli kuitenkin tainnut unohtua, koska nama lippuharrastajat olivat pystyttaneet saapumisemme kunniaksi kaikki viisi ristilippua.

Jinnyn isoisovanhemmista loytyy maoreja, joten saimme tavata aidon maorin pitkan odotuksen jalkeen. Johnin suku taas tuli Skotlannista ensimmaisten laivojen joukossa Wellingtoniin. Molemmat tyoskentelevat "valtion rautatiella". Yksi ammatti lisaa listaan, joihin olemme matkan aikana tavalla tai toisella tutustuneet.



John ja Jinny osoittivat suurta vieraanvaraisuutta ja antoivat ykkosautonsa meille lainaksi seuraavan paivan museoreissua varten. Elina selvisi automaattivaihteilla keskustan ruuhkissa ilman naarmuja. Te Papa oli monipuolisin museo missa koskaan olen ollut: maantiedetta tulivuorista ja maanjaristyksista, maorien historiaa, nakokulmia maahanmuuttajista viimeisen kahden sadan vuoden ajalta, amerikkalaisten sotilaiden vaikutus kulttuuriin, kaupungin historiaa, luonnontiedetta, muotia... Moderni museo oli hyvin interaktiivinen ja lapsillekin riitti monenlaista tekemista. Siella vierahti helposti viisi tuntia.

Seuraavana paivana he ajelluttivat meita pitkin poikin lahiseutuja. Kavimme mm. lintupuistossa, jossa vihdoin ja viimein saimme nahda maan kansallislinnun kiwin, ruskeana ja harvinaisena valkoisena. Kavelyretken teimme merenrantakallion kanjonimaisessa uomassa, jossa oli sormimaisia jaannoksia hiekkaisesta kalliosta, jonka ymparystasta sade oli kuluttanut hiekkaa pois.

Lauantai-iltana vuorossa oli uusiseelantilaisten herkkua, rugby-ottelu. Kyseessa oli kansallinen sarja. John vei meidat katsomaan matsia maan suurimmalle areenalle. Lyhyesti sanottuna: huippuhauskaa!

Perus pelinaloitusmuodostelma kiwien rakastamassa rugbyssa. Isoja, lihaksikkaita miehia joukkue pullollaan - lisaksi enemman perusjalkapallon pelaajia muistuttava "potkaisija". Rotevat Tyynen valtameren asukkaat, ja heidan jalkelaisensa, sopivat tahan lajiin mita parhaimmin.

Nimmareita hakemassa. Elina oli myos mukana!! Taustalla Jason Eaton, joka mm. pelaa All Blackseissa eli Uuden-Seelannin maajoukkeessa. Suurin hitti koko maassa. Talojen pihoilla, autoissa ja missa ikina mahdollista nakee "All Blacks" -kannatuslippuja yhta paljon kuin Suomessa suomenlippuja tangossa liputuspaivana.

Muitakin uusiseelantilaisia herkkuja saimme maistaa kuten lammasta paahdettujen kasvisten kanssa ja maailmankuuluja Bluffin ostereita ja simpukoita, joita emme ehka ihan asiankuuluvan korkeaan arvoon osaakaan viela asettaa.

Sunnuntaina he veivat meidat keskustaan bussipysakille ja kyynelia pidatellen hyvastelivat meidat. Lastensa ja lastenlastensa lisaksi sanojensa mukaan meista tuli heille kolme tyttoa lisaa.

Ja mainittakoon viela, etta jatimme heille telttamme, makuupussit ja -alustat, jotka jatkossa toivottavasti ilahduttavat heidan lapsenlapsiaan. Nyt on nautinnolisen kevyt rinkka. Ja viela, Australian kirpputorilta ostamamme keittioveitsen jatimme myos heille, koska retkievaat on nyt syoty. Ja arvatkaapas vain millainen veitsi heidan keittionsa veitsisetista puuttui. Niinpa. Ihme juttu!

Anu

Kuvia matkan varrelta

Christchurch. Maanjaristys syyskuussa 2010 n. 7.1 Richteria ja seuraava voimakas 22.2.2011, jossa n. 85 kuolonuhria. Vuoden kestaneet purku- ja jalleenrakennustyot ovat viela pahasti kesken. Korkeita taloja puretaan edelleen, asfaltti kumpuilee, kuuluisasta katedraalista ei ole kuin muutama kivenmurikka jaljella ja koko keskustan ydin on suljettu aidoilla raivaustoiden vuoksi. Koskettavaa, hiljaista. Paikallisia haastatellessa kuitenkin sai saman kuvan televisionkin kautta: toivoa tulevaan on ja yhteistyolla he haluavat rakentaa kaupungistaan turvallisemman ja entista paremman. Tsemppia!

Kaikoura. Pieni kalastajakyla itarannikolla. Kuuluisa valaiden katselu -venereissuista ja uimisesta delfiiniparven kanssa. Talla kertaa ei naihin turistin houkuttimiin ehditty tarttua. Monen tunnin ajamisen jalkeen oltiin juuri oikeaan aikaan paikalla: auringonlasku kauneimmillaan.

Jatkosuunnitelmia Uudessa-Seelannissa

Tanaan lahdemme remonttimiehen perheen aupairina olevan ruotsalaistyton kyydissa Te Anauhun. Huomenna teemme opastetun kanoottiretken Uuden-Seelannin upeimmassa turistipaikassa Milford Sound:lla - ja Annan kanssa.

Sitten pari yota Queenstownissa, jonka jalkeen lahdemme bussilla takaisin pohjoiseen kohti Aucklandin lentokenttaa. Seuraavan kahden viikon aikana pysahdymme kuitenkin viela Lake Tekapossa, Christchurchissa, Wellingtonissa, Taupossa ja Rotorualla.

Hamahakkimiehen kotona

Ihmeellisista paikoista ja tilanteista me aina silloin talloin itsemme taalla loydamme. Lammasfarmilta aloimme jarjestelemaan puuhaa seuraavaksi viikoksi ennen kuin tapaisimme Annan. Soittelimme usealle wwoofing-isannalle ja aina vain meille viitattiin kintaalla. Taytta oli. Vihdoin tarppasi Invercargillista, Uuden-Seelannin etelaisimmasta kaupungista. Heilla kuului olevan remontti meneillaan, mutta tarkoituksena oli sitten yopya meidan teltassa siina remonttihuoneessa - ehka. Mielessa oli lahinna tapetointi tai muu loppuvaiheen pintaremontti.

Wwoofing-osoitekirjasen mukaan meita oli odottamassa suhteellisen nuori pari kolmen pienen lapsen kanssa. Tilan koko 1 ha, jolla ajattelin heidan viljelevan jotain pienta. Aika yllatys oli, kun meita hakemaan tuli valkohiuksinen pipopainen mies valkoisella pakettiautollaan, jonka etupellissa luki "Spiderman". Puhelimessa Elina oli ymmartanyt, etta apua tarvittiin jonkinlaisten otokoiden siivoamisessa...

Yllatyksesta johtuneen naurun saattelemana pakkauduimme luomumyrkyilta haisevaan autoon ja pian loysimmekin sitten itsemme harjailemasta hamahakinseitteja Queenstownin omakotitalojen seinista. Spiderman seurasi meita ja suihkutteli myrkkynsa seinille. Aika ammatti! Ja viela hullumpaa on se, etta toita on jonossa seuraavaksi viideksi viikoksi. Itse tyo kestaa 15-30min riippuen talon koosta. Suurin osa ajasta menee puheluihin (kuulumisten vaihtoon asiakkaiden kanssa) ja talojen etsimiseen - ilman GPS:aa. Suomalaisena yrittaisin seittien havittamista ensin itse useampaan otteeseen ja sitten vasta maksaisin itseni kipeaksi avusta.

Hamahakin seitteja harjailemassa Queenstownissa.

Lisaa yllatyksia odotti perheen kotona. Vihkosessa ollut ilmoitus oli paivittamatta ja kaksoset olivat kasvaneet "ihanaan" murrosikaan. Aiti vaikutti kiireiselta toimittajalta. Sata vuotta vanha talo oli valtava, vanha kirkonmiehen rakennus. Pienta, ja vahan suurempaakin fiksailua, kaivattiin siella taalla. Etela-Afrikassa syntynyt isanta oli ostanut talon n. 20 vuotta sitten ja jatkanut siina ollutta hostellibisnesta. Eraana paivana asiakkaaksi oli saapunut villisti matkustelut kiwilainen nainen, nykyinen vaimo. Pian syntyivat kaksoset ja hostellitoiminta vaihdettiin ajoittaisiin wwoofereihin.

Isa ei ollut tainnut vierailuamme ihan loppuun asti suunnitella ja muilta perheen jasenilta tuli hieman karttyisia kommentteja, kun meille etsittiin sopivaa petipaikkaa. Saimme lopulta kaytavan viereisesta eteisesta pienen nurkan, johon virittelimme retkipatjat ja makuupussit. Nukuimme yllattavan hyvin huolimatta seinan takana olevasta taysin keskeneraisesta keittioremontista.

Seittityohon emme enaa osallistuneet, vaan saimme ahertaa puutarhassa. Nyt ruoho on leikattu ja haravoitu, kasvimaa ja kasvipenkit tyhjennetty rikkaruohoista ja pensasaidat kokeneet saksien kaunistavaa voimaa. Koiria on ulkoilutettu ja suomalaista ruokaa kokkailtu. Isantavaki on tyytyvainen tyomme tulokseen =)

Vapaapaivina kiertelimme keskustassa ja teimme pyoraretken Rivertoniin (75 km). Huh! Nyt saa lampaat, lehmat, pellot ja karja-autot hetkeksi riittaa.

Anu